Harva lintu osaa naamioitua yhtä taitavasti kuin riekko. Tämä keskikokoinen kanalintu vaihtaa ulkoasunsa vuodenaikojen mukana. Ruskeana se sulautuu kesän tundraan ja soiden reunoille, helmenvalkoisena se häviää talven lumimaisemaan. Ainoastaan koiraiden silmien päällä loistava punainen läiskä rikkoo talvisen naamioinnin täydellisyyden.
Aikaisemmin riekko oli levinnyt kautta Suomen. Viimeisen sadan vuoden aikana laji on vetäytynyt yhä pohjoisemmaksi, ja nykyään sen vahvimmat kannat elävät Lapissa. Nyt se on harvinainen vieras eteläisissä osissa maata. Muutos on ollut dramaattinen ja laji on luokiteltu vaarantuneeksi.
Syitä lajin taantumiseen varsinkin eteläisessä Suomessa lienee useita. Metsä- ja maatalous on muovannut maisemaa tavalla, joka ei ehkä enää sovi riekolle. Suot on kuivatettu pelloiksi ja metsiksi, avoimet alueet ovat umpeutuneet, ja lajin tarvitsema mosaiikkimainen elinympäristö on kadonnut. Myös ilmasto on lämmennyt, ja talven viivästyminen saattaa aiheuttaa ongelmia – kun riekko vaihtaa höyhenpukunsa valkoiseksi mutta lunta ei vielä ole, valkoinen lintu erottuu herkästi lumettomassa maisemassa.
Arki tunturilla
Pohjoisen tunturialueilla riekko viihtyy edelleen. Se asustaa mieluiten paikkoja, joissa koivu ja paju tarjoavat ravintoa ja jokin avara näköala antaa suojaa petoja vastaan. Laji on erikoistunut syömään puiden ja pensaiden silmuosia sekä nuoria versoja. Kun talvi saapuu ja lumi peittää maan, riekko nousee harvemmin puihin kuin muut kanalinnut – sen jalat ovat niin tiheästi höyhenpeitteisiä, että ne toimivat luontaisina lumikenkinä.
Ankarina pakkaspäivinä linnut kaivautuvat lumikinoksiin nukkumaan. Nämä lumionkalot, joita kutsutaan kiepiksi, suojaavat kylmältä tehokkaasti. Syystalvella riekot keräytyvät joukoiksi, jotka voivat olla monikymmenpäisiä. Kun parvi on ruokaillut pajukossa, jäljet lumessa muodostavat laajan verkoston.
Kevät muuttaa kaiken. Parvet hajoavat, ja urokset ottavat haltuunsa omat alueensa, joita ne vartiovat tarmokkaasti aamunkoitossa ja iltahämärässä. Soidinpuku tekee uroksista näyttävämpiä: pään, kaulan ja rinnan höyhenet saavat syvän punaruskean sävyn. Haudonnan alettua isät tekevät jotain poikkeuksellista – toisin kuin useimmat muut kanalinnut, ne jäävät poikueen pariin.
Suojelu ja tulevaisuus
Riekon määrä heilahtelee säännöllisesti. Lapissa huippuvuodet toistuvat muutaman vuoden välein, etelämpänä sykli on pidempi. Riekkokannan väheneminen on voimakkainta metsäkanalintujen keskuudessa. Etelä-Suomessa riekko on käytännössä kadonnut. Ne harvat havainnot, joita sieltä enää tehdään, ovat pikemminkin poikkeuksia kuin sääntö. Itä-Suomessa tilanne on parempi – siellä lintua voi vielä satunnaisesti kohdata, ja jokainen kohtaaminen on ilahduttava yllätys luonnossa liikkujalle.
Riekon taantumisen takana on epäilty olevan ennen kaikkea tehometsätalous, soiden ojitus ja turpeenotto, jotka ovat muuttaneet soiden ekosysteemejä laajasti. Samat uhkatekijät jatkuvat edelleen, mutta viime vuosina on nähty myös valopilkahduksia. Soiden ennallistamishankkeet ovat jo tuottaneet tulosta – palauttamalla ojitettuja soita niiden luonnolliseen tilaan on saatu luotua uusia elinympäristöjä, ja laji on osoittanut merkkejä palautumisesta joillakin alueilla.
Riekon tulevaisuus riippuu siitä, jatkuuko tämä myönteinen kehitys. Mitä enemmän soita ennallistetaan ja mitä paremmin lajin tarvitsemia avoimia, kosteita luonnontilaisia elinympäristöjä suojellaan, sitä paremmat mahdollisuudet riekolla on pysyä osana suomalaista luontoa. Ei vain pohjoisessa, vaan myös lajin perinteisillä levinneisyysalueilla eteläisemmässäkin Suomessa.
